Ammulla hyvästeltiin nämä "elämääkin ystävällisemmät" ihmiset ja paineltiin eteenpäin pyörinemme vuoristotielle. Matkaa kesti 15km kun sade alkoi. Tukkirekka oli poikittain mutkassa ja meidänkin pysähtymminen vaati varmaan 100metriä..herrajumala tätä liejua...
Tukkirekan alle kipitettiin sadetta pitämään.

Sataa sataa ropisee.

Rekan alla istuskeltiin 4tuntia. Rekkamiehille tuli ilmeisesti nälkä kun tulivat porukalla apua tarjoamaan. Hitaasti mutta varmasti ajoimme tuon 2km miesten auttamana. Eturengas meni jumiin varmaan kymmenkunta kertaa tuolla 2km matkalla kun savi liimautui lokasuojan ja renkaan väliin. Tultiin pieneen kylään ja kyseltiin päästäänkö joskus jatkamaan matkaa. Ei kuulemma tänä päivänä... Vaihtoehtoja ei paljon ollut, teltta pystyyn.

Kylän väkeä.

Illalla nämä viimepaikan Malesialaiset ajoivat autolla ohi ja pysähtyivät kyselemään onko meillä ongelmia. Varoittivat paikallisista ja antoivat ruokaa että selvitään yön yli. Edessä oleva tie olisi kuulemma tosi huonossa kunnossa joten ehkä joudutaan odottelemaan kaksi sateetonta päivää ennenkuin päästään jatkamaan. Tuon ajankohdan odottelu saattaa kestää viikon,kaksi,kolme... Kylästä ei saa meille juokelvollista vettä, "kaupasta" saa pelkkää spagettia joten aika tuskalliset odotuspäivät on edessä. Telttaan märissä vaatteissa, uupuneina ja tietämättöminä siitä, kuinka kauan asutaan tässä kylässä - Ollaan joskus oltu mukavemmassakin paikassa. Nälkä, kylmyys ja epätietoisuus koetteli hermoja.

Aamulla keli ei näyttänyt hyvältä. Puoliltapäivin alkoi satamaan...¤%&/&%¤#!!!!! Pysäytettiin ohiajava pikkurekka ja kyseltiin mahdollisuutta viskata pyörä kyytiin ja hurauttaa kaupunkiin. Hinnaksi tuli 30e jossa oli luultavasti melkein puolet taas tätä tuttua valkoihois-extraa. Eipä paljon jaksanut tapella, pyörä lavalle ja matkaan. Matkaa oli edessä 165km joten illalla ollaan ehkä perillä - matka kesti sitten 19Tuntia sisältäen parin tunnin nukkumistauon. Puolivälissä matkaa oli tosi paha kohta. Paikalla oli onneksi Malesialaisten kaivinkone ja iso pyöräkone vetämässä autoja paikan yli. Täällä viimeistään todistettiin se ettei täällä kaikilla ole rattaat ihan oikeilla paikoillaan. Malesialaiset yritti tehdä kaivinkoneella paikasta ajettavan ettei heidän tarvitsisi koko yötä olla hinaamassa rekkoja. Jos he olisi saaneet tehdä tunnin rauhassa töitä niin kaikki olisi päässyt jatkamaan matkaa. Nyt nämä Kamikaze-afrikkalaiset ajoivat kaasupohjassa isoilla rekoilla niin pitkälle kunnes auto upposi. Onneksi Malesialaiset tekivät sivutien ja jättivät nämä tollot oman onnensa nojaan, ehkä he ovat siellä samassa paikassa vielä tänäkin päivänä :)

Edetään melko hitaasti.

Olttin aamulla aikaiseen kaupungissa. Yön valvomisen jälkeen fiilikset ei silti kovin katossa ollut. Mentiin aamukahville ja sieltä vastapäätä olevaan kauppaan. Paikkaa piti Intialaiset miehet. Olivat äimänkäkenä kun kerroimme mistä maasta tullaan ja millä menopelillä. Pyörämme oli tien toisella puolen tietä parkissa. He alkoivat selittämään ettei pyörää voi tuolle puolen tietä jättää ja neuvoivat että rahat on pidettävä piilossa - täällä henki lähtee jo dollarista. Tehtiin kuitenkin pikaiset ostokset ja kauppiaat antoi vielä 0,75 viskipullon tervetulias lahjaksi (tuota ainetta luultavasti tarvitaan.) Kiitokset ja hotellin etsintään. Hotellien hintataso oli kopioitu euroopasta, 40-XXXeuroa. Päiväbudjetti menee melkein pelkkään yöpaikkaan. Ruokakin maksaa maltaita joten täältä on päästävä pian pois. Lepäiltiin päivä ja lähdettiin sitten Angolan konsulaattiin viisumeita hakemaan. Portista eivät päästäneet sisään eikä kuulemma viisumeita myönnä. Sisältä tuli mies joka onneksi puhui englantia, meidän piti kuulemma käydä vaihtamassa vaatteet ja pääsisimme sisälle. Vauhdilla taksilla hotelliin vaatteiden vaihtoon ja takaisin - ei päästä sisälle ennenkuin meillä on tulkki - palkattiin eräs ohikulkija joka puhui englantia - Sitten ilmeisesti porttimiehelle meni perille että tekisimme kaiken mitä hän vain pyytää kun vastaukseksi tuli kylmästi "Ei".
Mitä me tehdään? Ollaan maassa missä sisällissota riehuu pääkaupungissa ja minnekään suuntaan ei päästä, viereisessä maassa kun riehuu sitten ihan oikea sota.

Lähetystössä kellon ääni alkoi muuttua. Meidän pitäisi kirjoittaa kirje lähettiläälle ranskaksi, valokopiot kaikista papereista ja lentoliput todisteeksi siitä että emme mene Angolaan omilla välineillä. Poliisi kirjoitti kirjeen ja juoksi ottamaan valokopiot papereista. Me käytiin varaamassa lento Angolan kautta Namibiaan ja toivottiin ettei oikeita lippuja tarvitsisi käydä turhan takia ostamassa. Kaikki oli tiptop ja uudelleen lähetystöön. Kello oli kuulemma jo niin paljon ettei viisumihakemuksia enää oteta vastaan. "tulkaa ylihuomenna uudelleen." Teki mieli käydä tekemässä polttopullo ja polttaa koko paska maantasalle.

Hotellilla tavattiin Jordaniasta kotoisin oleva -Said-. Vietettiin joka päivä hänen kanssaan, milloin ravintoloissa syöpöttelemässä, milloin rannalla notkuessa. Hänellä ei pikkurahan puutetta tuntunut olevan kun kaikki ruoat ja juomat meni hänen piikkiin. Hänellä meni noina 2viikkona varmasti pieni omaisuus sponsoroidessa meidän matkaamme :)

Me ja "Jortsku".

Hänelläkin oli jotain kontakteja Angolan lähetystöön joten käytettiin sekin valttikortti. Ilmeisesti kaikki tuolla kaupungissa tiesi että ollaan jumissa kun joku kävi myymässäkin Angolan viisumeita 100$ hintaan. Luultavasti väärennettyjä mutta who cares jos oikeita ei saada. Käytiin Lähetystössä vielä parikertaa käännytettävänä kunnes tärppäsi. Viisumit tuli passiin kun Kongon viisumia oli enää muutama päivä jäljellä. Hymyissä suin vietettiin vielä kallis mutta tarpeellinen extra-vapaapäivä ennen Angolaan siirtymistä.

***************************************************
Thank you Mr.Ibrahim Said. We will never forget those nice days with you.
Don't listen too much hotel california :) We hope to meet you again somewhere (exept Kongo) :)
***************************************************