Iltapäivällä astuimme Kongon maaperälle. Tästä maasta "mustemmaksi" Afrikka ei mene, se tiedettiin. Rajamuodollisuudet meni vauhdilla ohi. Sen jälkeen alkoi rämpiminen taas näillä kirotuilla teillä. Muutaman kerran rapakko oli niin syvä että pyörä meinasi tukehtua pohjalle. Pimeys alkoi hiipua niskaan kun saavuttiin pikkukylään nimeltä Fouari. Paikalliset sanoi että voisimme yöpyä kylän johtajan luona. Itse johtaja ei ollut kotona mutta palvelijat siivosi viereisen varastotalon että voisimme yöpyä siellä. Istuimme iltaa palvelijan kanssa ja juttelimme niitä näitä. Nukkumisesta ei meinannu tulla mitään kun huone kuhisi hämähäkkejä ja lepakot huuti ullakolla. Unilääkkeiden voimalla saatiin kuitenkin vintti pimeäksi.

"Ailan valvottaja".

Camping alá Africa.

Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen mentiin juttelemaan vielä palvelijan kanssa ja juomaan aamukahvit. Yöllä oli näköjään satanut vettä kun tiet näytti tutulta limamölliltä. Palvelija moitti meitä siitä että aukaisimme lautaikkunan yöksi. "Huomaa ettette tiedä Kongosta mitään, täällä ikkunat jo ovet on pidettävä lukittuna yöaikaan." Matkareittiksemme hän suunnitteli länsi-Kongon kun itäosassa on tällähetkellä sisällis-sota!!! Tuli aika "Bon Voyage" olo :)
Pakattiin pyörä ja vilkuteltiin koko kylälle. 150metriä ja pyörä päätti mennä metsään. Vauhtia oli jotain 30km/h kun tie meni niin liukkaaksi ettei sitä ohjaa pirukaan (ensimmäinen oikea kaatuminen). Kyläläiset tuli jelppimään meidät pois puskasta. Taas vilkutukset ja kiitokset - 200metriä ja turvalleen. Nyt kaatuminen oli sen verran rajumpi että Aila löi päänsä johonkin. Ailalle tuli oksettava olo joten jonkinsortin aivotärähdys siitä kimpsosesta saatiin muistoksi. Nyt matkaa jatkettiin 150% tarkkuudella. Eipä siitä mitään hyötyä ole jos pyörä vaan yksikaksi uppoaa mutaan.

Siinä on ja pysyy.

Täällä tämä lieju on sellaista tahnaa ettei sitä voi sanoin kuvailla. Pyörästä irtoaa 100Hevosvoimaa, tuo voima ei riitä edes pyörittämään rengasta tuolla mudassa. Tämän maan liejusta voit tehdä lumiukkoja ja linnoja, paikalliset tekee siitä talonsakin. Ei auta itku markkinoilla, piti lähteä tarpomaan takaisin kylään apua hakemaan. Tarvittiin 6miestä lapioineen ennenkuin pärrä irtosi montusta... Ei tämä v###u kovin herkkua ole, sadekausi tekee tästä kärsimystä kärsimyksen perään. Sisulla tätä ollaan taivallettu jo muutama tuhat kilometriä. Tätä et tule ikinä tietämään ennenkuin tulet itse kokeilemaan, ja kokemuksella voin neuvoa, älä tule - suunnittele matka kuivalle kaudelle.

Matka jatkui taas parituntia iloisesti lammikoissa rämpien kunnes ->

Eihän tuo s####nan möhkö minnekkään ylämäkeen nouse.. Lähde patikoimaan eteenpäin ja toivo että apua löytyy alle 20km säteellä. Onneksi avut löytyi kilometrin päästä. Nostettiin pyörä pystyyn ja katseltiin laukku läpi... herrasmiehenä olen tuhonnut oman laukkuni vedenpitävyyden kaatumisillani, Ailan laukku on kuin uusi :). Liejuvesi pääsi sisään ja vauriot laukkutavaroilla - 4kpl Öljynsuodattimia käyttökelvottomana, yleismittari rikki ja kaikki vaatteet liejusotkussa mutta ne saadaan pesemällä taas tien päälle.
Rämpimistä, rämpimistä, joskus tie parani ajettavaksi hiekkatieksi. Nautittiin näistä kymmenistä kilometreistä koko sydämmestämme. Maisemat vaihtui totaalisesti, outoja kumpuja siellätäällä.

Tie täältä Milamila kylään asti (20Km) oli nautiskeltavaa Suomalaista hiekkatietä...Milamilassa meidät pysäytti poliisit, matka Pointe-Noireen kestäisi kuulemma 6tuntia joten yöpaikkaa piti etsiä sitten täältä. Poliisit järjesti yöpaikan ja vaatimalla vaati että pyörä pitää jättää tänne poliisiasemalle...Haisi nenään asti näiden jauhama p##ka, pyörä katoaa tänä yönä, sano minun sanoneen. Paikalle pysäytettiin myös tukkirekka jota ajoi joku Aasialaisen näköinen mies. Hän sanoi että ei kannata jäädä tänne vaan seurata häntä heidän tukikohtaan - saadaan ilmainen yöpaikkakin hänen työpaikka asunnostaan.. Sanottiin poliiseille että pitäkää huoneenne, me lähdetään eteenpäin. Aasialaismiehen tukkirekan perässä ajeltiin läheiseen viidakonraiskaus laitokseen.

Halkaisija 170cm.

Parakki.

Tultiin Malesialaisyrityksen nukkumapaikkaan. Porukkaa lappasi parakista pihalle katsomaan meitä "ihmetyksiä". Johtaja kertoi että pyörästä ja tavaroista ei tarvitse enää huolehtia, he eivät kuulemma ole Afrikkalaisia... Olivat niin ylpeitä siitä että he ovat enemmän Eurooppalaisia kuin Afrikkalaiset. Jos minulta kysytään missä maailman ystävällisimmät ihmiset asuu - ei tarvitse edes miettiä , Malesiassa. Tuntui heti kuin oltaisiin tultu kotisuomeen, mitään ei tarvinnut pelätä -kaikki tavaramme oli ihan avoimesti levällään eikä yksikään kama liikahtanut milliäkään. Ensimmäistä kertaa Afrikassa pyörän häläri ei ollut koko yönä päällä. Ja se pyyteetön auttaminen... siitä tunteesta ei Afrikan matkailussa pääse hirveästi nauttimaan.
Vietettiin aivan mahtava ilta ja käytiin pesulla umpipimeässä paikallisessa joessa.. Ei krokotiilejä, ehkä?