Tunnin levon jälkeen voimat palasi ja jatkettiin matkaa. Matka eteni toivottoman hitaasti. Mutta kylään selvittiin elossa. Ostettiin vesivarastot täyteen ja syötiin. Joka paikka oli voimaton ja väsy alkoi painaa mutta ei voinut valittaa, matkaan vaan. Iltahämärässä saavuimme kylään josta löysimme hotellin. Trippimittari näytti 10tunnin ajon jälkeen 40kilometriä, F#ck these roads.. Hotelli olisi maksanut 3€ mutta joku oli vienyt kaikista huoneista sängyt pois, matto olisi kuulemma järjestynyt. Väsytti ja v#tutti koko uurastaminen. Poika tuli sanomaan että unohtakaa hotelli ja tulkaa hänen luokseen yöpymään, eikä maksa mitään. Ei mietitty kahta kertaa kun oltiin jo hänen kotonaan. Veljekset asui kolmistaan talossa kun vanhemmat oli ottaneet ja lähteneet asumaan Amerikkaan, täällä lapset ei ole niin kallisarvoisia kuin meillä sielläpäin. Iltaa istuttiin heidän tapojen mukaan kuutamossa ja kuunneltiin heidän laulujaan. Heillä on ainut unelma saada tehdä leipänsä laulamalla, ja uskokaa pois, he laulaa ja tanssii Idols ja muut tekotähdet maanrakoon. Heidän "bändin" nimi on SBT (Same Brothers, same Talent) ja lauluja taltioitiin videokameralla.
Oli aivan mahtava ilta kun pojat lauloi ja kylän lapset tuli tansimaan sielunsa kyllyydestä. Yö nukuttiin hymyissä suin.

Auttavaista porukkaa.

Maissisotkua ja pullaa aamupalana.

4 lahjakasta ja 2 lahjatonta.

Aamuhyvästelyt ja matkaan, rahat alkaa olla loppumassa ja seuraavaan pankkiautomaattiin on...päivien matka. Tiet vaan paheni ja paheni...Me kuollaan tänne!!!

Helppivä on onneksi pahoissa paikoissa.

Ei edes pahin paikka.

En edes muista miltä tuo ajaminen tuntui, jotain käsittämätöntä uurtamista kilometri kilometriltä, tavoitteena vain päästä pois. Ailakin oli niin uupunut työntämisestä ettei jaksanut kävellä vaan kaatuili joka kiveen ja savimöykkyyn. 25kilometrin jälkeen tie alkoi paranemaan, nyt voitiin ajaa jo kilometri yhtäsoittoa ennen mutavellirämpimistä. Maisemat oli kyllä upeat. Oltiin kyllä niin viidakossa kuin ihminen vain voi olla. Eräässä kohtaa tuli paratiisi vastaan, teki mieli alkaa rakentamaan omaa taloa oitis tälle rannalle.

Yksi maailman paratiiseistä

Tie parani ja parani kunnes vastaan tuli asfaltti!!! WE ARE SAVED!!! Ajettiin ja huudettiin, olo oli mahtava. Poliisiratsiassa poliisi sanoi että 15kilometrin päässä tie pahenee. Mitä siitä, asfaltti alla, kyllä me kuopat osataan väistää. Ykskaks asfaltti katosi ja tie meni samaksi missä ollaan rämmitty jo päivätolkulla. Ensimmäiseen liejuvelliin pyörän kanssa turvalleen. Paikallinen tuli mopolla nostamaan pyörää ja lupautui auttamaan meitä eteenpäin. Tie oli kuulemma koko matkan seuraavaan kaupunkiin samanlaista helvettiä. Navigaattori näytti kaupunkiin matkaa linnuntietä 40kilometriä. Seuraavaan hotelliin oli kuulemma matkaa 10kilometriä. Mopon perässä ajeltiin ja kaatuiltiin, vettä alkoi satamaan ja kovakin tie meni niin liukkaaksi että käveleminenkin oli luistelua. 9km jälkeen kysyttiin että kohtako ollaan siellä hotellilla, "no, we are about halfway to Hotel". Ei nämä ihmiset edes tiedä mikä on kilometri, se ollaan todistettu jo miljoona kertaa. Täällä paikallisten kilometri on 0,5-5kilometrin matka. Teki mieli uitattaa "pelastajamme" viereisessä liejulammessa :)
En ikinä tule unohtamaan yhtäkään päivää täällä rämpiessämme, en voinut sanoa että kiroan tämän maan maanrakoon koska itseppähän tänne ollaan tultu seikkailemaan ja sen Kamerun on antanut, seikkailun isolla S:llä
Joskus kello miljoona tultiin liejusta litimärkinä, väsyneinä, kuolemankipeinä kylään josta Hotelli löytyisi. Paikallinen mies tuli heti kaveeraamaan ja auttoi hotellille menossa, kantoi tavarat ja auttoi minkä voi. Oltiin niin poikki että jonnekin kadotettiin tai joku varasti ajolasini - ei voinut vähempää kiinnostaa. Hotellissa pikapesut ja vaatteet (joita ei liejun alta erottanut) jätettiin lattialle. Nälkä kurni mahassa joten vielä piti lähteä kylälle etsimään ruokaa. Sama mies odotteli ulkopuolella ja lähti näyttämään ruokapaikkoja. Kaikki "ravintolat" oli kiinni...RRRRRR... Eräältä kaupustelijalta löytyi kala jonka ostin itselleni, Aila ei voi syödä kalaa joten hän katsoi kun minä söin, eipä sillä että ei se nälkää minnekkään vienyt. Mentiin hotellin baariin ja juotiin kaljaa enimpään nälkään. Tämä mies ei ollutkaan rahan perään vaan halusi todella auttaa, tämän todisti kun hän tarjosi meille oluet. Oltiin kyllä koko kylän julkkikset ja kaikki halusi kysyä jotain ja me vain vastailtiin mitä väsymykseltä osattiin. Nukkumaan mennessä sovittiin auttajamme Yarin kanssa treffit huomiseksi. Unta palloon
...ZZZ zzz ZZZ...